​Tuulta päin

No vihdoinkin koitti se päivä, etta päästiin porukalla ajamaan maantielle. Oli se vaan mageeta! Aikaisemmin olen tosiaan ajanut pääasiassa yksin, joten tämä ryhmässä ajaminen on ihan kuin eri laji. Täytyy olla paljon herkempänä ja tarkkailla edessä olevia, mutta toisaalta imussa ajaminen vähentää merkittävästi voiman tarvetta. Ryhmässä vetäjän paikka vaihtuu tasavälein ja vuorollaan pääsee kärkeen halkomaan tuulta.

​Verrattuna yksin ajamiseen, ryhmässä ajo sisältää paljon uudenlaisia tilanteita. Ihan ensimmäisenä tulee liikkeelle lähtö. Jonon pitäisi lähteä liikkeelle melko samanaikaisesti ja lukkopolkimien kiinnittämisen tulisi onnistua ilman isompia haasteita. Yleensä lähdetään liikkeelle toinen jalka kiinni ja sitten toinen lukitaan, kun on muutama metri edetty. Maantiellä pyöräillessä lukot eivät ole itselleni aiheuttaneet ongelmia, mutta maastossa on muutaman kerran jyrkässä mäessä alkanut takapyörä sutimaan ja siitä sitten olen pötkähtänyt jalat polkimiin kiinnitettynä kanveesiin. Tiettävästi maantiellä lukkopoljinhaavereita sattuu useimmin liikennevaloissa, kun uransa alkuvaiheessa oleva pyöräilijä ei muista jalkojen olevan polkimiin kiinnitetty.

Ryhmä etenee ajoradalla parijonossa. Tämä vaatii myös totuttelua, sekä henkisesti että fyysisesti. Pyöräkaravaani etenee 25–30 km:n tuntinopeudella, ja se saattaa takana tulevia autoja ärsyttää. Mutta kyseessä on turvallisuusasia. Vaikka pyörät etenisivät yksittäisjonossa, niin kapealla tiellä tällaisen ryhmän ohittaminen on riski joka tapauksessa. Eli autoilijan on syytä olla ohittaessa varma, ettei ketään tule vastaan. Ohittamisen kannalta parijono on myös lyhyempi ja joukko pitäisikin nähdä ”ajoneuvona”. Tiettävästi eteläeurooppalainen liikennekulttuuri hyväksyy pyöräilijät huomattavasti suomalaista liikennettä paremmin. Mutta eiköhän tämä puoli meilläkin pikkuhiljaa kehity.

Porukassa ajamisessa kavereiden tuki on myös tärkeää. Aina kaikilla ei ole yhtä hyvä päivä ja kannustamiselle on tarvetta. Pienien teknisten murheiden pohtiminen on kimpassa paljon mukavampaa, ja kyllähän siinä ajellessa ehditään hieman ajatuksiakin vaihtamaan. Myös merkit ovat tärkeitä. Kun edetään etupyörä edessä ajavan takapyörässä kiinni, on vaikea nähdä, mitä vastaan on tulossa. Tällöin käytetään erilaisia käsimerkkejä kuvaaman, mikäli edessä on railo, reikä, kaivo tai vaikkapa kävelijä. Uusi termi syntyi meidän ensimmäisellä reissulla, kun keväinen tie on melko huonossa kunnossa. Se termi ilmaistaan heilutellen kättä joka suuntaan ja samalla lausutaan ”vähä kaikkee”.

Tästä se lähtee, suuri seikkailu, jonka päämääränä on Pariisi ja tavoitteena tuottaa tukijoiden kautta mahdollisimman suuri tuki syöpälapsille ja heidän perheilleen. Uskon tällä seikkailulla olevan terveydellisiä vaikutuksia myös itselleni, koska liikkumattomuus on tämän päivän ongelma ja johtuen menevästä elämänrytmistäni on aika helppo tehdä jotain muuta kuin liikkua. Tämä projekti kuitenkin pistää väkisin liikkeelle. Kuten olen ennenkin todennut, haluan nauttia matkan jokaisesta metristä ja välttää joutumista ”raatobussiin”. Ja kyllä, olen myös vakuuttanut itseni monipuolisesti, ettei lukkopolkimen kiinnijäämisestä mahdollisesti seuraava terveydenhoito rasittaisi yhteiskuntamme lompakkoa.
​
Lue muita Kunnon haaste -blogikirjoituksia >>