Hajatelmia

Team Rynkeby-projekti on kokonaisuus, joka huipentui 1200 kilometriin ja viikon matkaan Pariisiin. Pariisiin saapumisesta on nyt kuukauden verran ja ajattelin, että nyt on sopivasti etäisyyttä pohtia reissua fiilisten ja muiden tuntemusten pohjalta. Ajatuksia kirkastaakseni päätin laittaa päälleni maalialueella vaihtamani Färsaarien edustajan ajopaidan ja lähteä pyörähtämään reilun viidenkymmenen kilometrin lenkin. Moni muuten arveli, että Pariisin reissun jälkeen en enää pyörään koskisi, mutta kyllä se edelleen maistuu. Maistuu jopa hieman mukavammalta, kun jalat ovat taas iskussa ja mies on ehtinyt palautumaan reissun rasituksista.

---

​Varsinainen matka oli huikea kokemus, jollaista ei pysty kokemaan matkatoimiston esitematkoilla. Päällimmäisenä on tunne itsensä voittamisesta. Vuosi sitten en osannut kuvitellakaan, että tulisin jonakin päivänä tällaisen ajomatkan tekemään. Kun kuuhun ei enää fysiologisesti pysty lähtemään, niin tämä oli sellainen sopivan kova haaste selätettäväksi. Juuri siis sopivalla tavalla hieman kovempi, kun mihin lähtökohtaisesti kykenee.

Omalta osaltani matkaan valmistautuminen sujui suunnitelmien mukaisesti ja fyysinen kunto oli hyvällä tasolla. Toki ei voi väittää, etteikö reilun 200 kilometrin päiväpolkemisen jälkeen olisi ollut poikki. Mutta ei kuitenkaan niin pahasti, ettei seuraavana päivänä olisi päässyt liikkeelle. Viidentenä päivänä tosin oli jalat niin kipeät, että ei meinannut päästä Belgian tiukkoja mäkiä ylös. Sinnikkyys kuitenkin palkittiin ja Burana tuki tavoitetta. Raatobussilta vältyttiin!

Pitkin harjoittelua olen ihmetellyt, kun paino ei hurjasta liikuntamäärästä huolimatta putoa. Kyllä se nimittäin vähän huvittaa, kun kaverit keventää kiekkoja muutamalla grammalla ja itsellä olisi varaa keventää kropasta helposti kymmenen kiloa. Olisihan ne jalkarievut kiitellyt, kun ylämäkiin ei olisi vaadittu rättisitikan verran tehoja. Mutta eihän tämä painonhallintaprojekti ollutkaan. Ja jos jotain harjoittelun myötä huomasi, niin kyllä ruokahalu on kasvanut.

Eniten hämmästyin projektin aikana meidän joukkueen loistavaa yhteishenkeä ja toimintaa yleisesti. On uskomatonta, miten reilut neljäkymmentä alun perin toisilleen tuntematonta ihmistä, yhteisen päämäärän ja tahtotilan kautta sulautuvat joukkueeksi, joka toinen toistaan tukien vie tavoitetta kohti maalia. On selvää, että usean satulassa vietetyn päivän jälkeen ihminen ei enää ole ehkä sosiaalisesti hehkeimmillään. Mutta siitä huolimatta en havainnut isompia konflikteja ja joustavuuttakin aina löytyi, kun sille oli tarvetta.

Projektin onnistumisen kulmakivinä onkin hyvin organisoitu kokonaisuus, jossa merkittävässä roolissa on pyöräilijöitä tukeva huolto. Kun kaikki yksityiskohdat on mietitty ja asiat rullaa, ei pyöräilijän tarvitse murehtia muusta, kun kampien pyörittelystä.

Vaikka omat fyysiset kokemukset ja hieno porukka nousevat kokemuksina esiin, niin ei pidä unohtaa matkan päätarkoitusta; syöpälasten tukemiseen kerättävät varat. Joka vuosi Suomessa sairastuu noin 150 lasta tähän viheliäiseen tautiin ja se muuttaa perheen elämän totaalisesti. Sylva ry toimii syöpäsairaiden lasten ja nuorten sekä heidän perheiden hyväksi ja Aamu Suomen Lasten syöpäsäätiö tukee syöpähoitojen kehittämistä. Kaikki Suomessa Team Rynkebyn keräämät varat menevät lyhentämättöminä näiden säätiöiden tukemiseen. Ja siis kaikki osallistujat niin pyöräilijät, kun huoltohenkilötkin maksavat kaikki kulunsa itse.
​
Lähtisinkö uudestaan? Kyllä! Mutta en nyt heti perään. Sitoutuminen vuoden mittaiseen projektiin vaatii suunnitelmallisuutta ja aikaa. Toivon, että voin vielä toisenkin kerran matkaan lähteä, mutta sen aika ei ole ensi vuonna.